Post by Mayox on Jul 27, 2016 9:41:26 GMT
Hento tuuli tuo mukanaan kaunista linnun laulua. Kuuntelen sitä rennosti silmät ummessa parvekkeen kaiteella istuen. Olin niitä harvoja aamuihmisiä. Heräsin aina ennen kuutta. Yleensä heitin pitkän lenkin ja istuskelin sitten parvekkeella nauttien hetkestä. Kesäloma oli ollut pitkä ja kuuma, mutta nyt oli aika palata todellisuuteen. Koulu alkaisi yhdeksältä.
Avaan silmäni ja katson sivulleni. Asumme kerrostalossa, viidennessä kerroksessa. Kyllä. Istuin siis monien metrien korkeudella, melko leveällä kaiteella ja katselin maisemia rennosti. En pelännyt korkeita paikkoja, minulla ei ollut mitään syytä pelätä niitä. Kissat putoavat aina jaloilleen. Okei, en ole kissa, mutta ei minulle kuinkaan kävisi vaikka putoaisinkin. Kerrostalo oli todella vanha. Aikoinaan se oli ollut puhtaan valkoinen, mutta nyt sen väriksi hädin tuskin saattoi valita edes harmaan. Parvekkeet ulkonivat itse asunnosta, joten niiden reunoista saisi kätevästi kiinni, jos sattuisi putoamaa. Ränni oli aivan vieressä myös. Liu’utan kättäni parvekkeen pintaa pitkin. Se on tosi rosoinen. Jos olisin kissa, voisin kiivetä pelkkää seinämää pitkin.
Alhaalta kuuluu huudahdus. Säpsähdän sitä. Nojaan eteenpäin ja laskeudun mahalleni. Kurkistan reunan yli varoen. Pelkkiä lapsia. Pieni joukkio tönii ja huutaa solvauksia lyhyelle ja tukevalle tytölle. Seuraan tilannetta vatsallani. Takapihallamme ei ole mitään muuta kuin metsää, joten kukaan ei varsinaisesti ole puuttumassa tilanteeseen. Lenkkeilijä lähestyy. Poikajoukkio juoksee karkuun ja jättää itkevän tytön yksin. Lenkkeilijä juoksee ohi. Kuinka kylmää. Tyttö nousee vapisten maasta ja juoksee hurjaa kyytiä karkuun.
Parvekkeen ovi lävähtää auki. Säpsähdän ja suoristaudun istumaan. Kohtaan kirkkaan siniset silmät. Jay. Hän heittää minulle laukun, vyön ja keihään. ”Faija tuli himaan”, hän sanoo. Nyökkään. Lyon juoksee ohitsemme ilman paitaa ja hyppää parvekkeen kaiteen ylitse. Näen kuinka hänen selästään puskee siivet esiin ja hän liitää metsän siimekseen. Kvee seuraa aivan Lyonin perässä ja hyppäävät kaiteen kautta todella kauas. Hän saa puun oksasta kiinni ja kerkeän nähdä kuinka hänen ihonsa maalautuu mustaksi ennen kuin hän katoaa oksien sekaan. Pujotan vyön toisen olan yli ja laukun toisen olan yli. Keihään työnnän vyön lenkin läpi ja kiristän sen niin, että se pysyy paikoillaan. Jay nyökkää minulle ja läimäyttää parvekkeen oven kiinni. Sisältä kuuluu uhkaavaa kolinaa, joka lähestyy parvekkeen ovea. Kiipeämme Jayn kanssa kaiteen ylitse. Jay päästää reunasta irti ja pudottautuu seuraavalle. Kuulen kuinka parvekkeen ovi paiskautuu auki. Päästän irti parvekkeen reunasta. Pudottaudun nopeasti seuraavalta seuraavalle, kunnes jalkani tapaavat maan. Juoksen niin lujaa kuin vain ikinä pystyn.
Tuuli ulvoo korvissani. Kiidämme Jayn kanssa rinnatusten läpi metsän. Kuulen yläpuoleltani hurjaa rapinaa. Pantteri pudottautuu Jayn vierelle. Pantterilla ei ole perinteisiä tassuja, nilkasta alaspäin jalat ovat kuin petolinnulla. Hännän pää on kuin nuoli, sillä on jäätävät kulmahampaat, mitkä kulkevat alaleuan ylitse ja värityskin on vähän omanlainen. Pantterin eturuumis on hiilenmusta, mutta kylkien kohdalla väri haalistuu ja takaruumis on kuin normaalin pantterin. ”Mikä helvetti sulla kesti?”, Jay huutaa tuulen läpi ja virnistää. Näyttää siltä kuin pantterin keho halkeaisi kahtia ja sen sisältä hyppäisi normaali ihminen. Kvee. Hän pudistelee päätään Jaylle leveä hymy kasvoillaan.
Hiljennämme vauhtia nähdessämme Lyonin. Hän on vetänyt paidan päälleen ja nojailee isoon kiveen, jonka päällä lepäilee suurikokoinen lintu. Se muistuttaa eräällä tavalla merikotkaa, mutta sen siivet olivat metalliset, ja osa höyhen peitteestä oli kevyttä metallihöttöä. Sen nokka oli normaalia suurempi ja se kasvoi nokanpäästä kahteen suuntaan, ylös ja alas. Lyon nojautuu kivestä poispäin ja ottaa askelia meitä kohti. ”Susta on tullu hidas, sähä olit aivan mun jäljessä”, Lyon sanoo Kveelle.
”Niin olin, mut mä liukastuin häntääni ja melkein putosin puusta”, Kvee sanoo naurua pidätellen. Lyon repeää nauruun ja Jay tirskahtelee myös. Maa viettää alaspäin. Paikka on eräänlainen kuoppa, jonka keskellä on kivi rykelmä. Tosin kuopan toinen laita vietti ehkä seitsemän kertaa enemmän kuin se laita jota pitkin me saavuimme sinne.
”Millanen kissa liukastuu omaan häntäänsä?”
”En mä mikää helvetin kissa oo. Pantteri perkele”, Kvee sanoo närkästyneenä. Lyon kohauttaa olkiaan. Merikotka levittää siipiään ja kääntyy meitä kohti. Katson sen lentävän suoraan päin Lyonin selkää ja katoavan. Lyonin ruskeat silmät välähtävät keltaisina.
”No mutta neljä jalkaa, häntä ja viikset. Kissalta se kuulostaa.” Kaikki kääntävät katseensa kuopan korkeammalle laidalle. Nadja ja Wlad laskeutuvat rinnettä pitkin hitaasti hölkäten. Lyonin suu leviää hymyyn ja hän katsoo Kveetä riemuissaan.
Meitä on siis yhteensä seitsemän sisarusta. Ja kyllä, meillä oli aika erikoisia nimiä, vaikka olimmekin suomalaisia. Äitimme piti kaiken maailman mytologioista, myyteistä, tarinoista ja vaikka mistä yliluonnollisesta. Kai hän oli joistain kirjoista napannut nimemme. Minä ja Kvee kärsimme siitä eniten, minulta kysyttiin aina että eikös Kira olisi parempi pojan nimeksi ja Kveelle sanottiin usein, että hänen nimensä oli tosi naisellinen. Nimet ovat nimiä, vaikka ne olivat vähän hassuja, me kannoimme niitä ylpeästi.
Tosin emme me muutenkaan mitään massanuoria olleet, kuten joku olisikin jo saattanut panna merkille. Äiti ei oikein ikinä selittänyt kykyjämme, mutta tiesimme hänen omaavan samanlaiset. Sen jälkeen kun kaltaisemme täyttävät kahdeksantoista, meissä herää eläin. Se on kaikilla erilainen, eikä mikään normaali eläin, kuten Kveen ja Lyonin eläimistä saattoikin huomata.
He olivat identtisiä kaksosia, Lyon ja Kvee siis. Kummallakin oli tummanruskeat silmät ja hiukset. He olivat tismalleen samankokoisia, heillä oli samat kasvonpiirteet, samat hymyt… Lähes kukaan muu kuin me muut eivät erottaneet heitä.
Tunsin välillä itseni hitusen ulkopuoliseksi. Kaikilla muilla oli ruskeatukka ja ruskeat silmät. Minä ja Jay poikkesimme tuosta etiketistä. Meistä kummallakin oli kyllä tummatukka, mutta meillä oli jäätävän siniset silmät. Moni pysähtyi täysin meidät nähdessämme. Olimme muutenkin melko saman oloisia, olimmehan me sentään kaksosia. Emme identtisiä, mutta se ei haitannut. Hän oli minua kolme tuntia vanhempi ja piti minusta aina huolen, vaikken huolenpitoa juuri tarvinnutkaan. Moni ihmetteli kuinka samaan perheeseen voi syntyä kahdet kaksoset, mutta kyllähän niitä ihmeitä on aikaisemminkin nähty. Olen kyllä aina ajatellut sen olevan lähinnä heijastus siitä, että monet eläimet saivat useampia pentuja kerralla.
”No? Missä päin tänään metsästetään?”, Lyon kysyy.
”Itään päin se hirvilauma läksi. Asettu sinne isolle joelle lepäilee kun on niin kuuma päivä.” Wlad kertoo ja tarttuu littanaan kiveen joka lepää ison kiven juurella. Hän nostaa sen kevyesti pois. Asuimme siis isäpuolemme luona. Hän kerkesi olemaan äitimme kanssa naimisissa kolme vuotta ennen kuin äiti kuoli. Kaipa hän olisi muuten hylännyt meidät oman onnemme nojaan, mutta valtio antoi hänelle paljon apuja seitsemän lapsen elättämiseen. Hänelle nimittäin jäi liitosta yksi tytär, Wendy. Wendy on meitä paljon nuorempi. Itse olen kuusitoista ja meistä kuudesta nuorin, mutta hän on vasta kymmenen. Vaikka äidin kuolema olikin ajanut isän (kutsuimme isäpuolta sujuvasti isäksi) alkoholistiksi, hän ei ikinä huutanut Wendylle, saatikka lyönyt häntä. Wendy sai kaiken minkä halusi. Tosin Wendy ei ollut ahnetta tyyppiä, hän itseasiassa tunsi kovaa syyllisyyttä sitä kohtaan, että hänestä pidettiin huolta ja meistä ei. Ei se meitä haitannut, me pärjäsimme hyvin keskenämme. Isä antoi meidän nukkua kotonaan kun hän juopotteli ulkona läpi yön, mutta päivisin emme olleet tervetulleita asuntoon. Siksi aamuisin tuli aina kiire. Jos sattui isän tielle kun hän tuli kotiin, sai aivan varmasti turpiinsa.
Päivät kulkivat siis melko rutiinin omaisesti. Ensin menimme kouluun, sitten metsästämään. Asuimme naurettavassa pikkukylässä. Etenkin kerrostalo jossa asumme, on aivan keskellä metsää. Välillä siis lähettyviltä poikkesi isojakin peura tai hirvilaumoja. Silloin muutama meistä aina jäljitti laumaa öisin, jotta ruokaa riittäisi pidemmäksikin aikaa. Vapaa-ajan vietimme kerrostalon katolla. Sinne on helppo kiivetä, ja jos alkaa sataa, siellä on katos. Kukaan ei ikinä tullut sinne. Koko kerrostalo oli oikeastaan asumaton jos meitä ei laskettu.
”Monelta kukakin pääsee tänään?”, Lyon kysyy ja katsoo meitä. ”Mulla ja Kveellä menee neljään töissä.”
”Yhdeltä”, Wlad sanoo ja asettelee hänen ja Nadjan kantamia puukkoja ja keihäitä kuoppaan.
”Me ei tiietä yhtään”, Jay sanoo. Pujotan vyön pois selästäni ja ojennan kättäni Jayta kohti. Hän antaa käsissään olevan jousipyssyn minulle ja vien sen ja keihään kuoppaan. Se on ase jemmamme. Näin syvälle metsään harva ikinä eksyi, joten kätkömme oli salassa.
”Entä sä?”, Lyon katsoo Nadjaa, joka kohauttaa olkiaan.
”Yhdeltä kai mäki”, Nadja vastaa hiljaa. Hän on väsynyt, sen huomaa vähän liiankin helposti. Silti hän ei sano mitään, hän tietää että ei ole varaa valittaa väsymyksestä.
”Nadja ja Wlad voi levätä ihan rauhassa”, sanon. Nadja kääntää katseensa minuun. ”Tää on eka päivä, mä en usko et mulla ja Jaylla menee kauaa. Me voidaa lähtee metsälle. Tulkaa perässä ku kerkiätte”, puhun vakaalla äänellä. Nadja näyttää hitusen helpottuneelta. Lyon kurtistaa hieman kulmiaan ja vilkaisee Kveetä, joka kohauttaa olkiaan. ”C’moon! Ei meille kuinkaa käy”, tuijotan Lyonia kulmieni alta.
”Hitsi toi katse karmii mua aina yhtä paljon”, Lyon sanoo hymyillen. Minulla sattuu olemaan sellainen pieni vaiva nimeltään aniridia. Olen onnekas kun minulla on suuret, kirkkaan siniset silmät, huomioiden, että minulta puuttuu pupillit kokonaan. Yleensä peitän sen aurinkolaseilla, mutta en sisaruksieni seurassa jaksa vaivautua peittämään sitä. Jay virnistää ja laskee kyynärpäänsä olalleni. Hän on minua pidempi, joten hänellä on tapana nojailla minuun.
”Meiän kahen iskuryhmä vetäsee tajun vähintäänkin kahelta hirveltä”, Jay sanoo.
”Mä lähen noitten kahen mukaan”, Wlad sanoo ja katsoo meitä. ”Te kaks ootte aina ongelmissa ja mulla on helvetinmoine nälkä aina.”
”Kyllä koulussa saa ruokaa”, sanon. Wlad kohauttaa olkiaan.
”En mä sitä koulua voi konkurssiin syyä, missä me sit opiskeltais?”, Wlad vastaa tuijotukseeni tyynellä katseella. Avaan suuni valmiina riitaan luottamuksesta ja taidoista, mutta Kvee keskeyttää meidät.
”Älkää ny helvetti alottako. Kyl te viel pääsette tajuja hirviltä iskemään”, hän sanoo rennosti. Käännän katseeni pois, vedän taskustani aurinkolasit ja työnnän ne päähäni. ”Yrittäkää nyt vallottaa se lukio ensin.” Kvee kääntää katseensa poissaolevaan Nadjaan. ”Nadja nuku sä iha rauhas sit, mut jos pystyt ja jaksat ni yritä kerää vähä rahaa jostain. Meil on aika hyvä varasto kirjoja varten mut lisää tarvii aina.” Nadja nyökkäilee hiljaisena. ”Onks nyt kaikille päivän ohjelma selvä?” Kvee katsoo jokaista hetken aikaa silmiin. Hän on meistä vanhin, joten hänellä on myös eniten auktoriteettia. ”Hyvä. Sit pitää mennä. Ei oo hyvä myöhästyy heti ekana päivänä.”
’K O R P I K A N K A R E E N L U K I O’ – lukee isojen pääovien yläpuolella. Rakennus on vanha tiilirakennus, punertava ja matalakattoinen. Se on hyvin pienikokoinen, mutta suhteellisen suuri sille oppilasmäärälle mikä siellä on. Oppilaita oli juuri ja juuri yli sata, joten melkein kaikki siellä tunsivat toisensa. Itse en tuntenut ketään perheeni ulkopuolelta, mutta tiesin jo nyt, että kaikki tiesivät minut ja Jayn. Kaikki tiesivät meidät kaikki.
Kävelemme koulun portista sisään pihalle ja kaikki väistävät meitä. Työnnän heijastavat aurinkolasini syvemmälle päähän ja vilkaisen Jayta. Hän tuijottelee kaikkia meitä tuijottavia takaisin puolestani. Piirit ovat pienet joten jokainen tietää jokaisten asiat. Koko Korpikankareen kylä hyljeksii meitä. Kaikki johtuu äidin kuolemasta. Hänet tunnetaan noitana. Paholaisen vaimona. Itse piruna. Ennen kuolemaansa hän poltti taloja ja ampui ihmisiä. Meitä pidettiin yhtä sekopäisinä. Hyvä puoli siinä oli se, että meitä pelättiin, joten kaikki eivät jatkuvasti vittuilleet.
”Hei, teiän sisäsiittoinen lauma onki muuttunu vähä.” Daniel on tosin aivan omaa laatuaan. Käännän katseeni häneen. Hän tulee edestäpäin kohti. Hänen ystävänsä jäävät epäröiden vähän taka-alalle. Yksi heistä katsoo minua kiinnostuneen näköisenä. Eikö hän pelkää minua? Poika on blondi, aivan kuten Daniel. Hänellä on kauniin vihreät silmät. Pojan kasvoille leviää virne. Viha alkaa heti kuplimaan minussa, mutta yritän parhaani mukaan pitää pääni kylmänä. ”No? Eikö pientäkää tervehdystä vanhalle kamulle?” Wlad ei pysähdy. Nadja ja Jay seuraavat häntä. ”No vau, ompas harvinaisen kaunis ekaluokkalainen”, Daniel sanoo ja tunkee eteeni katkaisten tieni sisaruksieni luo. Heistä jokainen pysähtyy. Koko koulu tuntuu jähmettyvän, sillä ilmiömäinen raivo räjähtää Wladissa. Hän työntää Nadjan ja Jayn pois tieltään ja harppoo meitä kohti. Daniel kääntää katseensa. Wladilla on… noh, hitusen hurja maine. Hänellä on ehkä maailman lyhin pinna eikä hän kaihda väkivaltaa.
Daniel väistää Wladin nyrkkiä sulavasti ja virnistää. Pujahdan Wladin eteen ja työnnän tämän kauemmas ennen kuin tämä yrittää lyödä uudestaan. ”Ah mä niin tykkään susta, et pelkää mennä ton härän tielle”, Daniel sanoo tyytyväisen kuuloisena. Käännän katseeni Danieliin ja avaan suuni, mutta Wlad yrittää puskea ohitseni. Kiepahdan Wladin suuntaan ja isken häntä avokämmenellä suoraan poskelle. Wlad vetäisee itsensä hieman hämmästyneenä kauemmas. Heti perään hyppään taemmas ja vedän kiepahdan ympäri ilmassa. Jalkapöytäni osuu suoraan Danielin päänsivulle. Hän pyörähtää iskun voimasta ja kompuroi taaemmas.
”Sä”, katson Wladia ”anna olla.” Käännän katseeni Danieliin joka hieroo tuskaisen näköisenä kaulaansa. ”Ja sä, painu vittuun”, sanon närkästyneenä. Wlad tuhahtaa huvittuneena. Työnnän aurinkolaseja syvemmälle päähäni ja lähden kävelemään kohti Jayta ja Nadjaa. Nadja näyttää järkyttyneeltä ja Jay innostuneelta.
”Booom bitches, nuorin on tulisin!”, Jay sanoo innostuneena. ”Lukio vallattu”, hän sanoo iloisesti hymyillen. Kuljemme koulun ovista sisään eikä kukaan sano sanaakaan. Jätämme koko pihan hiljaisuuden valtaan.
Päivä on naurettavan lyhyt. Wlad ja Nadja lähtevät omille teilleen, minä ja Jay menemme auditorioon. Katson ympärilleni ja tutkin vuorotellen kunkin nuoren kasvoja. Hätkähdän kun Jay tönäisee minua ja kumartuu puoleeni. ”Mä lyön vetoa, että kaksikymmentä kaksi”, hän sanoo. Vilkaisen häntä ja katson nopeasti ympärillemme. Meillä oli tapana lyödä kaikesta vetoa. Ihan pienistä ja tyhmistäkin jutuista. Koska meillä ei ollut rahaa mistä lyödä vetoa, olimme sopineet, että voittaja saa läpsäistä häviäjää poskelle. Samalla tavalla kuin mitä olin vain hetki aiemmin lyönyt Wladia.
”Kaksikymmentä kolme”, sanon. Jay vislaa hiljaa. Ideana oli, että kumpi osuu lähemmäs. Halusin pelistä jännemmän ja siksi valitsin viereisen luvun. Nuoria oli vähän, mutta ei alle kahtakymmentä. Muutama yli, mutta kuinka monta?
Valitsemme melko lailla keskeltä paikat ja istumme hiljaa aloillamme, kunnes kaikki ovat järjestäytyneet. Opo seisoo rehtorin kanssa auditorion etualalla. Rehtori esittelee itsensä ja Opon, sekä kertoo muutamia käytännön juttuja koulusta. Jayn toinen jalka vispaa ylös alas. Hän tekee niin aina kun on jännittynyt tai hermostunut. Opo näyttää isolta valkokankaalta nimilistan ja alkaa tekemään nimenhuutoa. Jay laskee nopeasti nimilistalla olevien nimien määrää, kun taas minä huomaan jonkun tuijottavan minua. En liikauta päätäni, mutta katson tuijottajaa. Hän kääntää katseensa pois kuin tietäen minun huomanneen hänet. Aurinkolasieni läpi ei nähnyt silmiäni, joten sen täytyi olla sattumaa.
”25 nimeä”, Jay kuiskaa pettyneenä ja pieni hymy leviää kasvoilleni.
”Jay Kuusikoski”, Opo kuuluttaa.
”Paikalla ja kuollut”, Jay sanoo ja saa minut hymyilemään leveämmin. Tottakai koska minulla oli oikeus lyödä häntä ja kaikki sisaruksistani tiesi minun lyövän lujiten. Opo ei näyttänyt pitävän Jayn vastauksesta yhtään. Hän pysyy muutaman sekunnin hiljaa ja tuijottaa meitä. Hänen kaljunsa kiiltää minusta tosi hassusti.
”Kira Kuusikoski”, Opo sanoo närkästyneen kuuloisena.
”Täällä”, sanon turhankin iloisesti. Nimilista jatkuu. Katson minua äsken tuijottanutta poikaa. Näen vain blondin hiuspehkon. Harmi etten kerennyt näkemään silmien väriä. Mietin kiivaasti oliko se se sama poika joka oli tuijottanut minua ulkona.
”John Maerch”, Opo sanoo. Minua tuijottanut ilmoittaa olevansa paikalla. Tunnen kuinka Jay nojautuu hitusen minua kohti ja kuiskaa niin hiljaa kuin vain pystyy: ”Danielin pikkuveli.”
Hän siis oli se minua tuijottanut. Tunnen oloni hitusen epämukavaksi. John vilkaisee minua nopeasti. Katse saa minussa ristiriitaisen myllerryksen aikaan. Miksi nuo silmät miellyttävät minua niin paljon?
Heti nimenhuudon jälkeen kaksi eturivissä istunutta opettajaa nousevat ylös. He esittelevät kumpikin itsensä ja sen jälkeen Opo kertoo, että meidät jaetaan kahteen ryhmään. Toisen luokanvalvojana toimi tukeva, tummahiuksinen naisopettaja ja toisen valvojana toimi lyhyt miesopettaja, jolla oli hassusti parta pienellä letillä. Jay vilkaisee minua nopeasti. Mitenköhän ryhmät on jaettu?
Miesopettaja lukee paperilta ääneen nimilistan ja pyytää kyseisiä oppilaita seuraamaan häntä. Jay on yksi niistä, mutta minä en. Myöskään John ei kuulu siihen ryhmään. Kaikki loput seuraavat naissopettajaa. Kuljen tyynesti muun massan mukana, mutta tunnen katseen polttavan niskaani koko matkanajan. Menemme pieneen luokkatilaan ja ope käskee ottamaan paikat. Istun takariviin. Oppilaat asettuvat kuka millekin paikalle. Odotan jännittyneenä koska John menisi ohitseni ja minkä paikan hän valitsisi. Tuoli vieressäni kolahtaa ja säpsähdän ääntä hieman. Vilkaisen sivulleni ja näen pojan istuvan viereeni. Hänen kasvoillaan on virne, mikä minua ärsyttää hyvin paljon. Hän katsoo minua hetken ja kääntää sitten katseensa opettajaan. Kukaan ei uskalla katsoa meihin. Jos hullun noidan lapsi ja kylän kovimman jätkän veli istuvat vierekkäin, on koko luokka täysin vaiennut.
Opettaja alkaa puhua. Hän vaikuttaa rennolta ja varmalta. Välillä hän haroo hiuksiaan ja siirtelee silmälasejaan päästään kaulalle roikkumaan. Hän vaihtelee paikkaansa kokoajan ja puhuu idän murteella. Kymmeniä lappuja jaetaan meille, lukujärjestys, säännöt, ohjeet kuinka toimia jos haluaa anoa lomapäiviä, aivan kaikki on printattu paperille.
”Iskit Danin aika komeesti maihin”, John sanoo hiljaa. Vilkaisen häntä ja kohautan olkiani. En vastaa mitään. En tiedä yhtään mitä sanoa tai miten reagoida. John katsoo minua ja miettii selkeästi kuinka saisi minut puhumaan. Hän nojaa tuolillaan taaksepäin ja naputtaa sormillaan pöytää. ”Tee palvelus ja iske se muutama muuki kerta alas”, John sanoo. Katson häntä hitusen pidempää.
”Niin aionkin, mutta se ei oo palvelus sulle”, sanon hiljaa. Nojaan käsiini ja yritän keskittyä opettajan sanoihin, mutta kirkkaan vihreät silmät häiritsevät minua. Vilkaisen tahtomattani häntä nopeasti. En ole ikinä nähnyt samanlaisia, yhtä lumoavia silmiä kuin mitä hänellä on.
Viimein opettaja lopettaa ja pyytää meitä lähtemään. Oikeita tunteja olisi vasta huomenna. Nousen nopeasti ylös ja harpon ulos luokasta. En halua Johnin saavuttavan minua, minulla ei ole mitään mitä sanoa hänelle. Eikö hän ymmärrä, että en ole millään tavalla kiinnostunut hänen seurastaan? Vai olenko? En tiedä, mutta sen tiedän, että en tule saamaan niitä silmiä pois mielestäni pitkään aikaan.
Kaikeksi onnekseni ja turvakseni Jay odottaa minua aivan koulun oven ulkopuolella. Hän nojaa seinään ja paikalle tullessani huomaan myös Wladin, joka istuu Jayn toisella puolella. Läpsäisen Jayta niin lujaa poskelle kuin vain pystyn. Se saa ajatukseni selkeiksi ja lähdemme kävelemään kohti metsää.
Wlad haukottelee makeasti. Näen sen paikaltani asti. Olen kyyryssä ison pensaikon keskellä. Edessäni aukeaa laaja aukio, jolla laiduntaa kymmenisen hirveä. Yksi niistä nostaa päänsä nopeasti ja katsoo ympärilleen. Jos tää kaikki kusee tohon haukotukseen ni mä tapan sut…
Katseeni liukuu pensasrykelmää pitkin. Missä Jay? Joku hipaisee olkapäätäni. Säpsähdän ja käännän katseeni. Jay kyyristyy viereeni ja vie etusormen huuliensa eteen. Pyöräytän silmiäni, tottakai minä osaan olla hiljaa. Jay tönäisee minua uudestaan kun olen kääntämässä katseeni takaisin hirviin. Hän osoittaa puuta takanaan. Vilkaisen sitä ja katson Jayta hämmentyneenä. Pudistan päätäni ja hän nyökkäilee innoissaan. Jay lähtee kiertämään matalana kivien, pensaiden ja puiden takana kohti Wladin piilopaikkaa. Huokaisen äänettömästi ja peräännyn.
Puun oksat ovat melko matalalla. Siihen on helppo kiivetä hiiren hiljaa. Pidän katseeni kokoajan hirvissä. Ne eivät huomioi minua mitenkään niin kauaa kun en pidä mitään ääntä. Heilautan itseni kevyesti leveälle oksalle mahalleni. Nousen varovasti istumaan. Kieli keskellä suuta asetan jalkapohjani oksan päälle ja nousen kyykkyyn. Silloin kuuluu kamala ulvaisu, mikä melkein pudottaa minut puusta. Näen Jayn juoksevan aukion toiselta laidalta kuin hullu. Wlad juoksee vähän sivummalta kohti hirviä. Hän näyttää turhautuneelta. Hirvet poukkoilevat ja kukin alkaa juoksemaan omaan suuntaansa. Vain yksi hirvi tulee minun suuntaani ja sekin menee hieman liian kauas. Hyppään viereiselle oksalle ja juoksen sen päätyä kohti. Oksa kapenee ja notkahtelee hurjasti allani. Kestä vielä hetki. Puren hampaani yhteen ja hyppään pitkälle. Lennän ilman halki. Hirvi huomaa minut ja jarruttaa niin, että sammalia ja varpuja lentelee ympäriinsä. Osun suoraan sen päähän. Saan toisella kädelläni otteen sen sarvesta. Hirvi poukkoilee ja lähtee hurjasti hyppien juoksemaan toiseen suuntaan. Saan toisen käteni sarveen kiinni myös. Hirven pää on kallella minun suuntaani. Katson meno suuntaan. Kiskaisen hirven sarvesta ja se kääntyy rajusti oikealle. Suoraan päin puuta. Koko ruho lennähtää pään yli ja hirvi valuu tainnuksissa maahan. Lennän ilman halki ja laskeudun neljälle raajalle maata pitkin liukuen sydän tuhatta ja sataa hakaten.
”Helvetti Jay! Mikä vitun suunnitelma toi oli?”, kuulen Wladin ulvovan. Hirvi räpiköi maassa, mutta Wlad kerkee sen luokse ja viiltä sen kurkun auki. Hirvi huutaa tuskissaan hetken ja hiljenee sitten lopullisesti. Suoristaudun ja putsaan mutaa käsistäni.
”Ei se hyvä idea ollu mut pääasia että se toimi”, sanon. Kaivan taskustani aurinkolasini. Ne ovat ehjät, onneksi. Työnnän ne päähän ja haron ruskeita hiuksiani. ”Pidä se pääs kii vaa, mun saalis, kannattaa tyytyy vaa siihen et saat osas siitä.” Wlad pyöräyttelee silmiään. Hän oli minulle rakas ja minä hänelle, mutta meidän oli todella vaikeaa löytää yhteistä säveltä.
Meillä meni useita tunteja raahata hirvi kuoppamme lähelle. Matkalla siitä on kerennyt valua kaikki veri, mikä oli vain hyvä juttu. Saaliseläimen ja ihmisen tuoksut kumma kyllä pitivät pedot kaukana meistä.
Kuopassa Lyon ja Kvee odottavat meitä. He levittävät töistä varastamiaan jätesäkkejä maahan ja ruho nostetaan niiden päälle. Jay kaivaa ikälopulla lapiolla isoa kuoppaa samalla kun Lyon ja Wlad alkavat nylkeä hirveä. Sisäelimet heitetään kuoppaan. Sen verran inhimillisiä olimme, että emme syöneet hirvestä ihan jokaista osaa. Vain kaiken lihan.
Istun Kveen kanssa sivussa seuraamassa operaatiota. Vihreät silmät palaavat ajatuksiini kokoajan, vaikka kuinka yritän estää. Kvee nojaa taemmas. Hän ojentaa kätensä kohti taivasta ja venyttää selkärankaansa nautinnolla. ”Miten eka päivä meni?”, hän kysyy katkaisten ajatuksiini vajoamisen. Vilkaisen häntä ja kohautan olkiani. ”Oliks Danielista vaivaa?”
”Kira veti sitä kierrepotkulla päähän”, Jay sanoo innoissaan. Kvee katsoo minua yllättyneenä. Otan aurinkolasini pois ja putsaan niiden linssejä paidan helmaan. ”Daniel alko vähä vittuilee ja Wlad meinas käydä käsiks. Kira meni välii, iski ensin Wladia poskeen ja sit Dania päähän. Tuli muuten pikkasen hiljasta”, Jay kertoo.
”Mä vaan tein selväks et lyhyt pinna on sukuvika, ei pelkästään Wladin hehkeä ominausuus”, sanon ja työnnän lasit takaisin päähäni. Katson Kveetä, joka nyökkää ja naurahtaa sitten.
”En jotenkin oo yhtään yllättyny”, hän sanoo. ”Daniel on kyllä yks piikki perseessä. Se oli helmee se aika ku se lähti jonnekki vaihtoon.”
”Joo niitten kotimaahan, Norjaan”, Lyon sanoo. ”Ois voinu se piru jäädä sinne.”
”Sen pikkuveli on Kirankaa samas valvontaryhmäs”, Jay kertoo. Vilkaisen Jayta nopeasti. Lumoavat silmät palaavat mieleeni sillä sekunnilla.
”Auts. Koeta selvii”, Kvee sanoo miulle. Nyökkäilen ajatuksissani. John vaikutti mukavalta, mutta oliko se kaikki vain kulissia? Kerran hän oikeasti oli Danielin pikkuveli, hänellä ei voinut olla mitkään hyvät aikeet mielessään. Omenahan ei kauas puusta putoa, vai miten se sanonta menikään. Toisaalta, en minäkään ole hullu vaikka äitini oli hieman sekopäinen. Ainakaan en koe olevani. Vielä.
Käärimme lihan pusseihin ja Lyon lennättää niitä katolle. Meillä on siellä akulla toimiva pakastin. Ei kannata miettiä, kuinka sen olimme hankkineet. Se on pitkä ja monimutkainen tarina, mutta olemme kaikki aika ylpeitä, että onnistuimme sen kaikesta huolimatta saamaan. Pakastin oli melko iso, sinne mahtuisi varmasti kokonainen hirvi, mutta se ei ikinä ollut niin täynnä. Laitoimme osan lihasta pakastimeen pahan päivän varalle. Oli melko harvinaista, että lähistöllä liikkui hirvilauma.
Kvee kiipeää pantterina pitkin seinää ja Lyon lentää sinne. Wlad, Jay ja minä kiipeämme parvekkeita pitkin. Yksi auttoi aina kaksi seuraavalle parvekkeelle, josta yksi auttoi sen toisen ylemmälle ja sitten alempana olevan samalle tasolle. Niin me sitä kiipesimme. Alas oli helppo päästä yksin, mutta ylöspäin mentäessä tarvitsimme toistemme apua. Lyonilta ei apua herunnut, hän sanoi meidän vain vahvistuvan tätä kautta. Hän kyllä valvoi kiipeämistä siltä varalta, jos joku sattuisi tippumaan. Niin ei käynyt koskaan.
Luojan kiitos talossa ei asunut ketään muuta. Meillä olisi nimittäin ollut todella paljon selitettävää muille asukkaille.
Loppuilta meni nuotion tekemiseen ja lihan kypsentämiseen. Lyonin kotka partioi taivaalla. Kotkan silmissä oli suora näköyhteys Lyonin silmiin, joten käytännössä Lyon tarkkaili itse sitä, koska isä lähtisi joka iltaiselle ryyppyreissulleen. Aina kun Lyon katsoi kotkan silmien läpi, hänen toinen silmänsä muuttui keltaiseksi. Keltaiset silmät merkitsivät sitä, että oli jollain tavalla yhteydessä petoonsa. Vuosien saatossa olimme saaneet onneksi huomata, että ihmiset näkivät eläimemme normaaleina eläiminä, vaikkakin he olivat ilmeisesti kykeneviä näkemään silmien värin muutoksen. Ihmisten mielestä Lyonin kotka näytti haukalta ja Kveen pantteri mustalta kissalta.
Käännän katseeni Nadjaan. Hänen eläimensä heräisi pian, sillä hän täyttäisi kahdeksantoista pian. Mietin usein miltä hänen eläimensä näyttäisi, mutta en saanut minkäänlaista kuvaa päähäni. Nadja kääntää kylkeään tuhisten. Lyon menee herättämään hänet varovasti. Nadja tulee luoksemme syömään. Hän näyttää mietteliäältä ja väsyneeltä. Meistä kaikki olivat aika varmoja, että hän lähtisi heti kun täyttäisi kahdeksantoista. Hän ei pitänyt elämäntavastamme, vaikkakin tiesi ettei meillä juuri ollut vaihtoehtoja. Hän jättäisi lukion kesken ja lähtisi jonnekin suurempaan kaupunkiin. Hän halusi olla tähti. Kuuluisa ja tunnettu. Kaikkien suosiossa. Siksi hän lähtisi heti kun olisi täysi-ikäinen.
”Faija lähti”, Lyon sanoo juuri kun Nadja on palaamassa nukkumaan. Sammutamme nuotion ja nousemme kukin vuorollamme ylös. Kaikki pudottautuu alemmalle parvekkeelle omalla tavallaan. Kerään katolta kiviä taskuihini ennen kuin heilautan itseni alemmalle parvekkeelle. En vastaa mitään Jayn kysyvään katseeseen, kun asettelen kivet parvekkeen nurkkaan. Kaikki meistä on väsyneitä, joten hiljaisuus asuntoon laskee melko nopeasti.
Aamulla heti herättyäni menen partioimaan parvekkeelle. Sama tukeva tyttö kävelee metsäpolkua pitkin kohti koulua ja kiusaajat ilmestyvät paikalle. Tähtään tarkasti ja heittelen heitä kivillä. Se häiritsee heitä ja saa heidät juoksemaan karkuun kiljuen: ”Kuusikosken noita!” Tyttö tähyilee minua kohti ja näen hänen hymyilevän. Elämän ensimmäinen ja viimeinen hyvä työ tehty.
